Kutsukorttipaniikki

Niin, ne lakkiaiset. Heräsin niitä nyt vihdoinkin valmistelemaan ja ensimmäiseksi ryntäsin kauppaan etsimään käteviä valmiita kutsukortteja jotka olisin voinut iltapuhteiksi kirjoitella ja seuraavana päivänä vain lykätä postiin. Nyt muuten lienee syytä pahoitellen mainita, että tällä kerralla juhlimme sitten melko pienellä porukalla; kutsuttuina ovat vain kaikkein läheisimmät ihmiset, eli muutama lähisukulainen ja tytön kummit. Meinaan, ettette jää odottamaan kutsua joka ei saavukkaan ja sitten loukkaannutte ettekä enään tervehdi. Teille joita muutenkin joskus tapaamme, mutta jotka nyt jäitte muka ilman jotain, on kuitenkin luvassa lisää kutsuja ja tapaamisia kesän kuluessa, joten mutinat pois ;)

No, niin, takaisin asiaan. Ryntäsin siis kauppaan intoa puhkuen kuvitellen ottavani koko juhlan suunnittelu- ja toteutusosiot näppärästi haltuuni, kuten aina ennenkin (ah-hah-haa), aloittaen niistä korteista. Senhän nyt kuitenkin arvaa, etteivät asiat mene useinkaan niin kuin toivoisi, etenkin kun jättää kaiken viime tinkaan. Eihän siellä nimittäin mitään valmiita kortteja ollut! Ei vaikka käänsin koko puljun ylösalaisin, nyin anovasti myyjän hihaa ja kerjäsin säälittävästi. Huokaus.

Noh, onhan vieressä askartelukauppa. Tottahan heillä nyt ainakin olisi.

Kukkua kanssa! Ja miksi olisikaan, sinnehän suuntaavat kaikki näppösistään kätevät, ne jotkat haluavat ja osaavat tehdä kaiken tällaisen kivan alusta loppuun aina itse. Sinne sitten jumahdin, hyperventiloimaan korttipohjia ja kuoria notkuvien hyllyjen väliin, väsyneenä, vailla suunnitelma B:tä, paniikin kuristaessa kurkkuani (no melkein ainakin). Lukuisat kimallepurnukat, leimasimet, musteet, nauhat, tarrat, timantit ja sabluunat kurottelivat hyllyiltä ja telineistä ahdistellen röyhkeästi täysin ideatonta ja kertakaikkisen taidotonta asiakasriepua, mutta juuri kun epätoivo oli saamassa yliotteen ryntäsi ystävällinen myyjä apuuni!

Kuunneltuaan kärsivällisesti ongelmani, joka oli tässä vaiheessa jo mielestäni syvä kuin joki, luotsasi tuo ihana ihminen minut läpi kaikkien erilaisten vaihtoehtojen jättäen sitten siihen sulattelemaan saamaani uutta informaatiota kaikessa rauhassa. Ankaran ja ehkä turhankin pitkän pohdinnan jälkeen päädyin loistoideaan jonka jopa  viisivuotiaskin olisi osannut toteuttaa: tarroihin! Kiitos ja ylistys tarroista, joita on näköjään nykyään hämmästyttävän montaa eri laatua. Nuo kiemuraiset, ja  kortin sisäpuolella oleva lakki, ovat kuulemma nimeltään ääriviivatarroja, joista en ollut ikinä aiemmin kuullutkaan, mutta jotka ovat niin kauniita ja hauskoja, että tahtoisin liimailla niitä nyt joka paikkaan! :)

Kaupat tehtyäni suuntasin tyytyväisenä kotia kohden. Olimme myyjän kanssa varmasti molemmat vallan huojentuneita; minä siksi, että saan kuin saankin laitettua kortit, ja ihan omatekemät, matkaan tekstiviestien sijaan ja myyjä siksi, että pääsi minusta lopultakin eroon!

Eihän niistä tullut nyt lainkaan hullummat, melkein ovat jopa ihan suloiset, eikö! :)

(Onkin aivan erityisen tyylikästä julkaista niistä kuva täällä, tällälailla juuri ennen niiden lähettämistä, mutta hei, luotan siihen ettei täällä kukaan käy kuitenkaan  lukemassa! ;D)